Lasinpuhalluksesta

Minulle käsityömäiset ja perinteiset valmistusmenetelmät ovat tärkeitä. Töissäni näkyy usein käsityön jättämät jäljet. Esimerkiksi punttelin jälki kulhon tai maljakon pohjassa paljastaa, että esineen huuli on ”driivattu auki” eli se on viimeistelty käsityönä – ilman koneita – esineen ollessa vielä kuuma. Samaa tarinaa kertovat saksien jättämät hennot viirut maljakon tai kulhon huulessa.

Haluan töideni näyttävän siltä, että ne ovat minun tekemiäni, eivät koneen valmistamia. Käsityön jäljistä voi aistia ihmisen työn ja läsnäolon, samaan tapaan kuin huilunsoitossa voi aistia hengityskohdan tai kitaransoitossa sormen liukumisen soittimen kielellä, tai hyppäävän tanssijan painon jalan saavuttaessa permannon.

Kuva Borahan Topcu

Monet työtavat ovat satoja vuosia vanhoja, mutta yhä käyttökelpoisia – esimerkiksi käsityökalut ovat yhä samoja kuin renessanssin aikaan. Omat lasinpuhallusoppini olen ammentanut Nuutajärven tehtaan lasinpuhaltajamestari Unto Suomiselta, joka toimi lasinpuhalluksen lehtorina Taideteollisessa korkeakoulussa opiskeluaikanani. Yhtä lailla työskentelyyni ja arvoihini on vaikuttanut vaihto-oppilasvuosi amerikkalaisen studiolasiperinteen parissa Sheridan Collegessa Kanadassa. Siellä pidettiin itsestäänselvyytenä, että lasitaiteilija itse puhaltaa ja hioo työnsä – aivan kuten taidemaalari itse maalaa taulunsa.

Olen kiinnostunut laajassa skaalassa lasinpuhallustekniikoista, niin muottiinpuhalluksesta kuin vapaasti puhaltamisesta auki driivaamisineen, sekä eri tekniikoiden yhdistämisestä. Jotkut töistäni ovat hyttivalmiita ja osan töistäni jälkityöstän hiomalla ja kiillottamalla tai hiekkapuhaltamalla.

Kuva Esko Kurvinen